Strategiapelejä on moneen lähtöön, eikä genre ole enää niin rajoittunut kuin moni kuvittelisi. Laajentuvan tarjonnan ja uusien ideoiden ansiosta strategiasta voi nauttia, vaikka olisi allerginen heksoille tai 1 500-sivuisille käyttöoppaille.
Dawn of War -pelit,
Total War -sarja,
Men of War -pelit ja vaikkapa
Sins of a Solar Empire osoittavat, että vaihtoehtoja riittää. Ja kaikki pelit tarjoavat jotain sellaista, mistä ei heksastrategian ammoisina aikoina olisi osattu edes uneksia.
Mutta kehitys ei ole kaikille itseisarvo. Kaikki eivät vanno näyttävyyden ja lähestyttävyyden nimiin. Tämän koulukunnan kiistaton kuningas lienee Paradox Interactive, joka viihdyttää - jos sitä termiä nyt voi käyttää - niitä todellisia naavapartoja
Victorian,
Hearts of Ironin ja
Europa Universalisin kaltaisilla peleillään. Ja jos nämä ovat liian nössöjä, liian viihdyttäviä ja liian helposti lähestyttäviä, nyt firma on julkaissut myös
Pride of Nationsin.
Marssi soi
 |
| Pelin taistelut eivät valitettavasti ole tekstiruutua jännittävämpiä, mutta taustalla tapahtuu uskomattoman monimutkaista matematiikkaa, jossa kymmenet eri muuttujat vaikuttavat siihen, kenen lippu liehuu päivän päätteeksi ruumispinon päällä. |
Tunnustetaan heti alkuun: en ole mikään Paradox-veteraani.
Hearts of Ironini olen pelannut puhtaasti aihepiiriä kohtaan kokemani palavan innostuksen voimalla, mutta into ei enää riittänyt siihen, että olisin opetellut pelaamaan
Victoriaa tai
Europa Universalista lyhyitä kokeiluita enempää.
Pride of Nations toi välittömästi ja konkreettisesti mieleeni sen, miksi kokeiluni jäivät niin lyhyiksi. Peli on yhtä helposti lähestyttävä kuin palava piikkisika suolahappojärven keskellä. Kylmänä ja pimeänä talvipäivänä.
Aihepiiri itsessään on mitä huikein, sillä se vie pelaajan aikaan, jolloin laivat olivat puuta, miehet rautaa ja imperiumit muutakin kuin metallista liikaa innostuneiden kokoontumispaikkoja. Pride of Nations antaa pelaajan komentaa jotain maailman suurista valtakunnista vuosien 1850-1920 välillä, eli siis aikana, jolloin imperiumit olivat muikeimmillaan. Tekniikka oli kehittynyt siinä määrin, että maailmanvalloitus ei tarkoittanut enää vain sen naapurin hiekkalaatikon potkaisemista kumoon, mutta ensimmäisen maailmansodan jälkeinen nationalismin aika ei vielä ollut murtanut imperiumeja.
 |
| Pelin pienemmät skenaariotkin vievät helposti sormen suuhun. Kuvassa sepoykapinan, myös Intian itsenäisyyssotana tunnetun rähinän, alkuasetelmat. Vaikka mittakaava on koko maapalloa pienempi, tekemistä riittää valtavasti. |
Edessä onkin mitä huikeimpia haasteita, sillä peli onnistuu osumaan nappiin historian noudattelun ja vapauden välimaastossa. Valtakunnat tuntuvat käyttäytyvän realistisesti ja ajavat niitä tavoitteita ja periaatteita, jotka muistan hämärästi lukion historiantunneilta. Samaan aikaan pelaajalla on kuitenkin mahdollisuudet muuttaa maailman kohtaloa merkittävästikin. Ei kuitenkaan rajattomasti, sillä
Pride of Nationsin loppupelissä ei ole tarkoitus seistä koko maailman valtiaana raunioituneiden imperiumien keskellä. Moisen sijaan pelissä kisataan arvostuksesta, jota hankitaan pääasiassa täyttämällä kullekin imperiumille ja ajankohdalle yksilöllisiä tavoitteita ("ole maailman suurin sotilasmahti 15 vuoden ajan") sekä yleisesti levittämällä sivistystä ja huonoja tapoja ruskettuneempien ihmisten asuinmaille.
Suurvalta-ajatusta levitetään pelin moninaisten pelitilojen avulla: käymällä kauppaa, laajentamalla vaikutusta kehitysmaihin, harrastamalla diplomatiaa naapurien kanssa ja toki myös harjoittamalla sitä diplomatian äärimmäistä jatkumoa, sotaa.
Kussakin pelin eri tilassa riittää syvyyttä enemmän kuin tarpeeksi, ja esimerkiksi diplomatiaa ja siirtomaapuuhastelua on syvennetty selvästi
Victoriaan verrattuna. Tämä on tietenkin pelin henkeen sopivaakin, sillä eivät pliisut yleistykset tietenkään riittäisi pelissä, jonka koko tavoitteena on antaa musketin laulaa ilosanomaansa unohdettujen mannerten syövereissä.
Tästä alkavat myös pelin ongelmat, sillä jos mahdollisuuksia on valtavasti, informaatiota niistä on aivan liian vähän.
Pää pyörällä
 |
| Vaikka sitä ei kuvasta näekään, pelin paras osa-alue on sen soundtrack. Taustalla soi valikoima aitoa aikakauden imperialistista musiikkia joko savikiekoilta tai keräilijöiden kokoelmista nauhoitettuna. Ja tunnelmassa löytyy! |
Pride of Nations on pöyristyttävin ikinä pelaamani peli. Ei aiheensa takia, sillä siirtokunta-aika veikeine ihmisoikeusrikkomuksineen oli historiaa ja historia on otettava historiana. Ei, pöyristymiseni takana on se tapa, jolla peli heittää pelaajansa keskelle valtamerta ja huutaa perään, että kannattaisi ryhtyä uimaan.
Pelin opetusosion pelaamalla oppii suunnilleen, että yksi nappi vaihtaa pelitilaa taloudesta diplomatiaan ja niin edelleen, toinen taas aktivoi kunkin pelitilan alavaihtoehtoja ja ne loput - arviolta - 350 nappia tekevät jotain. Yleensä avaavat uusia alavalikoita.
On jotenkin masentavaa, että jo opetusosio pesee kätensä koko touhusta ja toteaa, että opeteltavaa riittää, mutta pelaamallahan sen oppii. Veikkaan nimittäin, että monet taas vastavuoroisesti pesevät kätensä koko pelistä kauan ennen kuin oppimista, saati sitten sitä todellista pelinautintoa varten tarvittavaa hallintaa alkaa tapahtua.
Kartat ovat täpötäynnä pientä nippeliä ja nappelia, samaten kuin ruudun reunoilta esiin pursuava käyttöliittymäkin. Kaiken painaminen avaa alavalikoita, joista aukeaa uusia alavalikoita ja käyriä ja käppyröitä ja palkkeja ja piirakkadiagrammeja, ja sitten tulee migreeni.
Peli suosittelee, että aluksi kannattaa delegoida valtakunnan eri osa-alueita tekoälyn haltuun ja keskittyä opettelemaan vain tiettyjä aihepiirejä. Ja niinhän se pitää tehdäkin, mutta ei se ongelmaa poista.
Pride of Nations on pelimaailman tiiliskivi. Se sattuu, vaikka sen ottaisi ohimoonsa miten rauhallisesti tahansa.
 |
| Sitä ei kuvista uskoisi, mutta peli on aivan tautisen raskas. Testilaitteistolla keskimääräinen ruudunpäivitysnopeus on 15 kuvaa sekunnissa, ja vuorojen laskeminen kestää kauan. Ei siis kannata kokeilla minikannettavalla, ellet halua pelata pelisi kestävän oikeasti 70 vuotta. |
Suuri osa ongelmasta tulee siitä, että pelin kehitystiimi ei ole selvästikään panostanut käytettävyyteen tippaakaan - tai ainakin toivon niin, sillä en haluaisi elää maailmassa, jossa tämä on
Pride of Nationsin se helppokäyttöinen versio. Olipa sitten strategianyyppä tai -veteraani, suuri osa peliajasta kuluu lukiessa pientä ja suuremmilla resoluutioilla kovin tuhruista tekstiä sekä odotellessa tekoälyn vuoroja.
Jopa omalla koneellani odotteluajat venyivät pelin edetessä tuskallisen pitkiksi, varsinkin kun mukana on usein paljon jaksoja, joissa pelaajan ei itse tarvitse tehdä vuoroillaan paljon muuta kuin odotella, että muutamaa vuotta aiemmin liikkeelle pistetyt suunnitelmat toteutuvat.
Tahti on siis seesteinen, peli aivan kauhean vaikea lähestyä ja toteutuskin aivan liian kuivakka. Tästä huolimatta en usko, että
Pride of Nations on pelinä fiasko. Päinvastoin. Se tuntuu tekevän oman asiansa erinomaisesti. Valitettavasti se oma asia on vain sellainen, että se tuskin kiinnostaa montakaan pelaajaa. Ja minä kuulun valitettavasti siihen suurinumeroiseen joukkoon. Kiitos vain, mutta pidän jatkossakin
Total Warini.
Miikka Lehtonen... lukee siirtomaa-ajoista mieluummin kirjojen sivuilta kuin pelin ruudulta.
