Alkuperäinen, parin vuoden takainen
Trine hurmasi minut täysin. Hehkeä satukirjagrafiikka ja rempseä fysiikkakikkailu veivät mukanaan, ja listaan yhä pelin vuoden 2009 suosikkieni joukkoon. Odottelin kakkososaa kuin tulisilla hiilillä, eikä se pettänyt.
En tiedä, mitä itse kukin
Trine 2:lta odotti, mutta minä odotin lähinnä lisää
Trineä. Ja sitä myös saan, sillä
Trine on yhä
Trine. Aika pitkältikin, sillä jos minun pitäisi luonnehtia jatko-osaa muutamalla sanalla, toteaisin, että tarjolla on lisää
Trineä.
 |
| Veden kanssa kikkailu on eräs pelin merkittävimmistä uudistuksista. Alun rännin kallistus muuttuu hyvin pian hirveiksi viritelmiksi, joissa vettä yritetään heruttaa mitä moninaisimpien esteiden yli maalialueelle. Joskus näin toimimalla saa salaisuuksia, toisinaan reitin eteenpäin. |
Ykkösosan tavoin pelin keskipisteessä on epätodennäköinen sankarikolmikko, jonka kohtalo heittää yhteen. Vahva soturi, ketterä varas ja nokkela maagi ovat tietenkin ne fantasiastereotyyppien kolme esi-isää, mutta siihen on syynsä.
Trinet nimittäin nojaavat todella voimakkaasti satukirjojen tunnelmaan ja meininkiin.
Sama kolmikko on taas asialla, kun valtakunta kaipaa pelastajaansa. Kuningatar on kadonnut ja metsän kasvit ovat nousseet kapinaan. Onko asioilla yhteyttä keskenään vai onko kyse vanhasta kunnon ”kun sataa, sataa kaatamalla” -kansanviisaudesta? Satukirjansa lukeneet arvaavat jo vastauksen, muut jätän jännittämään.
Tuttua touhua
Trine 2 tuntuu kotoisalta heti alkumetreiltään asti, sillä se ei mullista tai edes oikeastaan juuri muuttele edeltäjänsä kaavaa. Niinpä tarjolla on yhä aivan tautisen upeissa maisemissa tapahtuvaa fysiikkakikkailua. Kolmikko etenee yli, ali ja läpi esteiden joko hahmosta toiseen hyppien tai yhteistyömoninpelissä kaikki kolme yhtä aikaa ruudulla heiluen.
Kullakin on omat ominaisuutensa. Velho osaa taikoa esiin laatikoita ja levyjä, taistelijalla on kilpensä ohella lähitaisteluaseita ja varas räiskii jouskarillaan sekä heiluu kiipeilyköytensä varassa katossa. Näitä erikoiskykyjä yhdistelemällä pitäisi sitten löytää ratkaisut toinen toistaan kinkkisempiin ongelmiin.
 |
| Velho on pääsiassa puolustuskyvytön, mutta kykypisteen sijoittamalla hän oppii levitoimaan myös vihollisia. Niillehän käyttöä löytyykin. Esimerkiksi nuolityyny on perinteinen sovellus! |
Tämä ei välttämättä kuulosta paperilla kovinkaan ihmeelliseltä touhulta, mutta toimii käytännössä kuin se kuuluisa junan vessa. Vaikeuskäyrä on tuunattu nappiin niin, että peli esittelee aluksi yksinkertaisilla pulmilla kunkin hahmon ominaisuudet ja sitten antaa pelaajan mellastaa alati vaikeutuvien ja monimutkaistuvien ongelmien keskellä.
Alussa yleensä riittää, että manaa velholla esiin laatikon oikeaan paikkaan ja hyppää sitten varkaalla rotkon yli, mutta loppua kohti pitää rakennella ihmeellisiä helvetinkoneita, joissa on kiilattu maagisia lankkuja seinien rakoihin ja tasapainoteltu niiden kärkeen laatikoita, jotta koko roska ei romahda, kun varovasti yrittää sitä pitkin kiilata auki heilahtavan laskusillan pysymään paikallaan.
Tai ehkä ei sittenkään? Ehkä ongelmaan olisikin helpompi ratkaisu? Trinen huikein ominaisuus on nimittäin se, että kehitystiimi on luottanut omaan peliinsä niin paljon, ettei ratkaisuista turhaan pidetä mitään ihmeempää haloota. Kunhan pääset jotenkin yli, se riittää.
 |
| Vaikka Trine 2 on pääasiassa sokerisen värikäs ja taattu gootinkarkoitin, halutessaan kehitystiimi onnistuu loihtimaan esiin myös synkeitä ja uhkaavia maisemia. |
Ja tämä yksinkertainen neronleimaus on se, joka muuttaa
Trinen ja
Trine 2:n huippupeleiksi. Mielikuvitus saa lentää ja voittajan fiilikset ovat aitoja, kun se ihmeen laatikkopyramidi pysyy pystyssä juuri sen aikaa, että pystyy hyppäämään turvaan.
Tämä siis yksinpelinä. Moninpeli muuttuu vielä hirvittävämmäksi kaaokseksi, kun kaikki kolme säheltävät ruudulla yhtä aikaa. Yhteistyöpeli toimi toki jo ensimmäisessä osassakin, mutta nyt se onnistuu myös verkon yli. Toimiakseen se tosin vaatii paitsi aktiivista äänikommunikaatiota, myös hyvän tiimin. Perseilijöiden ja vesipäiden kanssa touhusta ei tule mitään.
On myös todettava, että kaikki hahmot eivät ole tasaväkisiä. Velholla pelaaminen on selvästi hauskinta, sillä hän on käytännössä kaikkien ratkaisujen selkäranka. Taistelija taas kaivaa nenäänsä suuren osan ajasta ja astuu parrasvaloihin vasta taisteluissa sekä niissä tilanteissa, joissa jonkun pitää heittää miehen painoinen leka katosta läpi.
Jotain uutta, jotain vanhaa
Trine 2 ei ole hukannut muitakaan periaatteitaan. Kentät ovat yhä täynnä kerättäviä ja kätkettyjä esineitä, joilla saa haltuunsa paitsi keräiltävää bonustaidetta, myös kokemuspisteitä. Niillä taas voi parannella hahmojensa ominaisuuksia eli käytännössä hankkia uusia leluja arsenaaliinsa. Ykkösosasta tutut varusteet on jätetty romukoppaan, mutta minä en niitä kaivannut.
Ne vähäiset uudistukset ovatkin lähinnä uusia palasia pelin fysiikkakikkailuun. Useissa kohdissa pitää ohjailla vettä rännejä – ja ritarin kilpeä – pitkin oikeisiin paikkoihin, kasata irtonaisista putken palasista kaasuputkia tai vaikka liikuttaa velhon levitaatiotaialla kaksijalkaisen jättikävelijän jalkoja, jotta kolmikko pystyy ylittämään muuten tappavan alueen.
 |
| Pomoja! Niitä Trine 2:ssa riittää useampia! Jotkut pätkitään selkeästi kumoon, toiset kikkaillaan pinoon fysiikalla ja loppua kohti pitää käyttää molempia keinoja! |
Niinpä
Trine 2 ei petä. Ykkösosa oli jo mielestäni fantastinen peli, eikä kakkonen ole pekkaa pahempi. Reilun kuuden tunnin mittainen yksinpeli voisi olla pitempikin, mutta toisaalta nyt peli pysyy tiukkana pakettina, eikä mikään sen osio tunnu paisutellulta tai liian pitkältä. Olisin silti valmis maksamaan lisäseikkailuista ladattavan sisällön muodossa. Vink vink.
Loistava pelattavuus saa taas tukea todella herkulliselta grafiikalta sekä
Ari Pulkkisen fantastiselta soundtrackilta, jota muistan hehkuttaa aina, kun
Trinestä tulee puhe. Niinpä tuloksena on todella viimeistelty ja hiottu paketti. Mitä lämpimimmät suositukset.
Miikka Lehtonen... on aina pitänyt saduista.
