Erilaiset skeittauspelit ja niiden johdannaiset ovat nauttineet laajaa suosiota viime aikoina. Eikä se ole mikään ihme, varsinkin genren lippulaiva Tony Hawk kun on ollut huippulaatua kaikilla julkaisualustoillaan - ja ennen kaikkea peli, jota voi pelata vaikkei olisi mitään skeittiherätystä kokenutkaan.
Airblade on Criterionin yritys popularisoida lautailua entisestään. Skeittilaudasta on jäljellä enää lauta, pyörät on korvattu suihkumoottoreilla (vähän kuin Paluu Tulevaisuuteen II:ssa) ja normaalit rampit synkällä tulevaisuuden kaupunkimiljööllä. Onpa pelin tueksi kasattu juonikudelmakin, taustalla on kertomus nuorista jotka saavat käsiinsä liitolaudan prototyypin. Sen myötä pelaaja sitten joutuu suorittamaan laudallaan tehtäviä, jotka liittyvät yleensä hallittuun temppuiluun tai hillittömään esineiden särkemiseen.
Biitit ja tyylit
 |
| Siitäkös soppa syntyy kun tyhjäpääteinit saavat käsiinsä superlaudan prototyypin. |
Heti latautuessaan Airbladesta käy selkeästi ilmi, että se on 2000-luvun urbaaninuorisolle suunnattu tuote. Tyylikkään musiikin soidessa nähdään ensin muutaman vaatemerkin logo, sitten siirrytään menuihin joihin on selvästi nähty runsaasti vaivaa - ja kieltämättä design-ihme onkin ihan mukavaa katseltavaa, varsinkin kun selkeys on onnistuttu säilyttämään. Silti pari kertaa heiluttelin näyttökaapelia, kun luulin että ruudun häiriöt tulevat muualta kuin itse ohjelmasta...
Tyylikkyys jatkuu itse pelissä. Criterion on kohtuullisessa maineessa erityisesti audiovisuaalisen toteutuksen puolella, ja Airblade onkin kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa. Grafiikka soljuu eteenpäin sulavasti ja vauhdikkaasti, laudan kiihtyessä huippuvauhtiin nähdään jopa hiukan Extreme-G 3:n tyylinen hidastusefekti. Lasien rikkominen on myös hyvän näköistä. Ja onpa kelpo lautailijamme usein niinkin nopsa, ettei edes pelikamera pysy ollenkaan perässä - pelin vaikeusastetta nostaakin tarpeettomasti näkymän holtiton kieppuminen hyppyjen ja käännösten jälkeen.
En osaakaan pelata
 |
| Temppuillessa Airblade muuttuu tuhoaseeksi. |
Pelitiloina on valittavana harjoittelua ja varsinainen tarinatila. Harjoittelu onkin varsin suotavaa, sillä jo ensimmäinen tehtävä on siinä määrin hankala että ensimmäisestä pelistä jää aloittelijalle käteen korkeintaan huomattava turhautuminen.
Airblade on nimittäin aika kiikkerä laite. Lautailija kyllä pysyy sen päällä kuin liimattuna, mutta muuten vehkeellä tuntuu olevan täysin oma tahtonsa. Se muuttelee suuntaa erittäin herkästi, heiluu puolelta toiselle ja on muutenkin sen oloinen etten ainakaan minä menisi moisella luitani rikkomaan. Tästä on se välitön seuraus, että laitteen ohjaamisen opetteluun kuluu erittäin pitkä aika, eikä se vielä tottumisen jälkeenkään onnistu kovin hääppöisesti. Temppusysteemi on kyllä selkeä, mutta varsinkaan suuntavakavuudesta ei juuri voida puhua - tatteja kun on käsiteltävä todella varoen.
 |
| Tulevaisuuden kaupunkinäkymä on vaihteeksi synkähkö. |
Lisää löylyä lyövät huomattavan vaikeat kentät. Perusrakenne on se, että jokaisessa kentässä on tietty määrä asioita, jotka on tehtävä aikarajan puitteissa. Tehtävät annetaan yksi kerrallaan, mutta mikään ei tietenkään estä suorittamasta myöhempiä tehtäviä jo etukäteenkin (esim. esineen, joka pitää myöhemmin rikkoa, voi rikkoa myös heti aluksi jos sattuu sen lähistölle). Suoritetuista tehtävistä saa sitten aikabonuksen.
Kaikkine bonuksineenkin aikaa kuitenkin on niin vähän, että se hädin tuskin riittää kentän läpi koheltamiseen: parikin isompaa virhettä ja läpäisylle voi heittää hyvästit. Ja kun kenttä menee uusiksi, se menee uusiksi alusta asti. V-käyrä nousee uhkaavasti, kun kaikki hypyt ja temput on taas tehtävä uudestaan, vaikka virhe sattui noin kymmenen minuutin suorituksen jälkeen. Tämä vie myös pois paljon sitä, mikä pelissä voisi olla hauskaa - liidellä ympäri kaupunkia, tehdä erilaisia temppuja ja hoitaa operaatiot tyylillä. Nyt mihinkään kikkailuun ei ole aikaa, on vain löydettävä ne polut joita pitkin betatestaajat ovat ilmeisesti ehtineet kentät suorittaa.
 |
| Grindaaminen vihollisen selustassa tuskin herättää huomiota... |
Muutenkin Airblade on suorastaan masentavan vaikea. Jo alkupään kentissä pelaajan odotetaan hallitsevan millintarkkoja hyppysarjoja ja millisekunnintarkkoja ajoituksia. Kenttäsuunnittelun puutteita ovat myös tehtävät, jotka perustuvat oletuksiin siitä missä kohdalla pelaajan pitäisi olla kun jotain tiettyä tapahtuu. Lautakin vielä liikkuu koko ajan eteenpäin, ja hidastusyritykset vain kääntävät etenemissuunnan. Tämä on varsin mukavaa erityisesti silloin, kun hyppää aivan jonkin esineen reunalle ja liukuessaan eteenpäin ei enää pystykään ponnistamaan - ja ei kun koko sekvenssi alusta jälleen. Kulutin yhdessäkin alkupään kentässä valehtelematta kaksi ja puoli tuntia, hioen yhtä kohtaa joka tulee kun kenttä on muuten pelattu läpi. Motivaatio ei enää loppuvaiheessa ollut erityisen korkealla...
Yli-ihmisen pakko-ostos
On siis selvää etten minä ole niitä pelaajia, joille Airblade on suunniteltu. Vaikka olenkin hyvin pitkäpinnainen, ja jaksan tahkota samoja kenttiä uudestaan ja uudestaan läpipääsyn toivossa, fysiikkani estää minua suoriutumasta tämän pelin esittämistä haasteista. Sormeni eivät kerta kaikkiaan liiku niin nopeasti, että saisin tehtyä useita peräkkäisiä hyppyjä keräten samalla laudan kiihdytykseen tarvittavia temppupisteitä. Samoin muistini ei riitä tallentamaan sitä absoluuttista ponnistuspaikkaa, josta tietyn tempun saa suoritettua.
Kuitenkin uskallan arvella, että keskimäärin osaan pelata pelejä. Harvempi viime aikojen peli kun on tuntunut niin hankalalta kuin Airblade, joten on arvioitava että vaikeustasosäädin on unohtunut aivan liian korkealle. Epämääräinen laudan ohjaus on ristiriidassa sen kanssa, että pelaajalta kuitenkin odotetaan aivan prikulleen onnistuvia suorituksia. Kenttien aikarajat taas tietävät lähes loputtomia yrityksiä nappisaavutuksen toivossa. Tämä on sääli, sillä Airbladessa on kuitenkin ainesta. Kivan toteutuksen ja virkistävän peliteeman vuoksi sitä haluaa kokeilla uudestaan ja uudestaan - vaikka lopputulos usein onkin pelaajan tuskastunut ääntely ja virtakytkimen pitkä painallus. Jos siis olet sitä mieltä, että toimintapelit nykyisin ovat lapsellisen helppoja, kokeile Airbladea. Ehkä juuri sinä kuulut siihen uuteen, parempaan ihmisrotuun jolle tämä peli on tehty.
Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net
