Eletään vaihtoehtoista historiaa, aikaa hieman Red Alert ykkösen jälkeen. Vaihtoehtoisen toisen maailmansodan jälkeen Stalin on lyöty ja liittoutuneet ovat asettaneet uuden hallitsijan ohjaamaan Neuvostoliittoa. Mutta tämähän on tottakai kaikessa hiljaisuudessa kasannut uuden armeijan ja nyt hyökkää tilanteeseen varautumattomien liittoutuneiden kimppuun. Eurooppa vallataan sekunnissa ja uljaiden Ameriikkalaisten on siis jälleen pelastettava maailma punaiselta uhalta! Hallelujaa!
Onneksi pelaaja voi luonnolisesti astua myös Neuvostokomentajan saappaisiin ja johtaa hyökkäystä Amerikan ihmemaahan. Peli, jonka ensimmäisessä tehtävässä päästään tuhoamaan Pentagon, ei voi olla kuin hyvä. Myös pelin loppuvaiheilla superaseiden eli Neuvostoliiton tapauksessa ydinohjuksen tullessa käyttöön, sisäinen militaristini hyppi riemusta. Hälytyssireenin ulvonta tuhoon tuomitun alueen yllä on kuin musiikkia korville, hetkeä ennekuin maisema peittyy valkohehkuiseen räjähdykseen.
No, se hehkuttamisesta. Kyseessä on siis kevyehkö ja turhan realismin ja vakavuudenkin (ainakin välivideoissa) roskikseen heittävä strategianaksuttelu. Vai miltä mielenhallintaa käyttävät venäläisagentit, sotamustekalat ja -delfiinit, teleportit, puuksi naamioituvat tankit ja muut lelut kuulostavat. Mutta mielikuvituksellisella kamalla höystetty toisen maailmansodan aika tuntuu jälleen olevan muodissa (samaa teemaahan käytetään myös Crimson Skiesissa), ja kyllähän se antaa pelille aivan oman tunnelmansa.
Pelin takana on kuitenkin lähes poikkeuksetta laadukasta jälkeä tehnyt Westwood sekä firman kokemus koko C&C-sarjasta. Ei Red Alert 2:sta realistista sotapeliä saa millään, mutta viihdyttävä ja kevyt strategiaräiskintähän sen on tarkoituskin olla.
Grafiikka
Hienoahan se grafiikka on, luonnollisesti. Rakennukset, yksiköt, maasto, kaikki ihan vänkää katseltavaa ja hienosti piirrettyä. Tyyli on juuri sopiva sekoitus realismia ja piirroselokuvaa, joka sopii pelin yleisilmeeseen loistavasti. Kaikki yksiköt näyttävät sinänsä ihan oikeilta, mutta pienillä luovilla yksityiskohdilla varustettuna. Rakennukset sensijaan ovat parhaimmillaan todella mielikuvituksellisen näköisiä ja koristeellisia, mutta hyvä niin. Maasto jatkaa samaa linjaa, ja näyttää sangen asialliselta.
Efektit ovat RA2:ssa erittäin näppäriä. Räjähdykset ovat juuri sopivan massivisia, erilaiset lasersäteet ja muut ammukset ovat erittäin vakuuttavan näköisiä, animointi kaikinpuolin laadukasta. Vallattujen rakennusten, etenkin kerrostalojen sisältä ammuskeleminen näyttää myös oikein hienolta. Ei siis valittamista niin missään näidenkään osalta.
Resoluutiota voi vaihdella 640x480:sta 1024x768:n asti, ja peli pyörii ihan kiitettävästi suurimmallakin resolla vaikkei koneessa hirmutehoja olisikaan. Haittapuolena isoissa resoissa on lähes ainoastaan se, että tietyn yksikön valitseminen etenkin suuremman massan keskeltä alkaa vaatimaan jo aikamoista tarkkuutta. Kaiken kaikkiaan ottaen huomioon, että peli ei ole 3D-kiihdytetty, on grafiikka huipputasoa.
Välivideot on tehty oikeilla näyttelijöillä, ja ne ovatkin ihan perus saippuasarjatasoa niin kuvanlaadullisesti että rekvisiitan puolesta. Näyttelytyö, juoni ja yleinen tunnelma pätkissä on kuitenkin vedetty niin överiksi että heikompaa hirvittää. Tavallaan tällainen kieli poskessa -meininki sopiikin pelin hieman sarjakuvamaiseen yleisilmeeseen, mutta toisaalta ne jollain tavalla hieman romuttavatkin pelin tunnelmaa. Mahtipontisesta maailmanvalloitussodastahan tässä kuitenkin pitäisi olla kyse.
Äänet
Äänet ovat samaa hyvää perustasoa kuin muukin peli. Taustalla pyörii jälleen kerran täydellisesti taustamusiikiksi sopivia biisejä, ainakin sillä perusteella päätellen etteivät ne missään vaiheessa ruvenneet ärsyttämään ja jälkeenpäin on hyvin hankala muistaa miten biisit itse asiassa menivätkään.
Mukana on erilaista rokkenrollia ja jotain hieman räppiin vivahtavaa, mutta kaikenkaikkiaan musat sopivat peliin ja tunnelmaan todella hyvin.
Ääniefektit ovat hyvin aidon kuuloisia. Kolinoita, kilinöitä, suhinoita, huutelua, räjähdyksiä, lasereiden ja teslojen ääniä ja kaikkea mahdollista löytyy. Äänet ovat sopivan massiivisia, vaikka ehkä jotkin isot räjähdykset tyyliin ydinohjuksen ääni olisi voinut olla vieläkin hieman järeämpi.
Yksiköiden puheet ovat ihan ok-tasoa, tuntuu että eri sanontoja on hieman vähemmän kuin aikaisemmissa peleissä mutta eipä näihinkään ainakaan vielä ehtinyt pahasti kyllästyä. Joka yksiköllä on omat litaniansa kuten kuuluukin, ja näidenkin kanssa on tehty ihan laatutyötä. Hieman lyövät yli välillä, mutta sehän nyt vain kuuluu asiaan ja etenkin tässä pelissä.
Samaa voi sanoa välivideoissa joista jo grafiikka-osiossa hieman puhuttiinkin. Näyttelytyö on huomattavasti luontevampaa kuin yleensä peleissä, mutta ehkä osaksi sen takia että tuntuu siltä että suuri osa näyttelijöistä vetää roolinsa tahallaan todella pahasti överiksi. Mutta eihän näitä pelejä videopätkien takia pelata.
Pelattavuus
Käyttöliittymä on se perinteinen ja hyväksi havaittu jota on käytetty jo ensimmäisistä sotanaksutteluista lähtien. Yksiköt valitaan hiirellä ja sitten klikkaillaan kartalla mihin mennään tai mitä ammutaan ja niin edelleen, kuten kaikki varmasti tietävät. RA2:ssa on kuitenkin muutamia aivan uusiakin innovaatioita jotka nostavat pelattavuutta entisestään.
Suurin ero aikaisempiin C&C-sarjan peleihin on se, että rakennukset ja yksiköt rakennetaan ruudun oikeassa reunassa koko ajan näkyvissä olevasta valikosta, jossa on neljä välilehteä. Nämä ovat rakennukset, puolustusrakennelmat, sotilaat ja sotakoneet. Täten tavaraa voi pistää rakentumaan oli itse missä kohdassa karttaa tahansa, ja tukikohdan puolustuksia voi rakennella vaikka joku isompikin rakennus olisi tulossa samaan aikaan. Viimein on saatu mukaan myös rakennusjonot, eli yksiköitä voi pistää rakentumaan maksimissaan 30 peräkkäin per aselaji. Nämä parannukset helpottavat pelaamista huomattavasti, kun ei tarvitse koko aikaa olla vahtaamassa rakentamisen sujumista omassa tukikohdassa.
Uutta on myös erilaisten siviilirakennusten huomattavasti aikaisempaa suurempi määrä ja hyödyntäminen. Perussotilaat saa linnoittautumaan taloihin, ja kerrostalollinen sotilaita pystyy huomattavan tehokkaasti ja turvallisesti tuhoamaan jopa tankkeja. Insinöörien avulla vallattavia rakennuksia ovat lentokentät, sairaalat, service depotit ja öljynpumppaamot. Lentokentät antavat mahdollisuuden laskuvarjojoukkojen käyttöön, sairaaloissa voi parantaa sotilaita, service depoteilla korjata yksiköitä ja öljynpumppaamot taas tuottavat rahaa tasaisena virtana.
Tärkeisiin uudistuksiin kuuluu myös yksiköiden kokemus. Vihollisten tuhoamisessa kunnostautuneet yksiköt voivat saada ylennyksen veteraaneiksi tai eliittijoukoiksi. Kokemuksen myötä yksikön nopeus, tulivoima, kantama jne paranevat, ja eliittijoukot saavat lisäksi käyttöönsä parannetun version perusaseestaan.
Näitä ja muita pienempiä uudistuksia lukuunottamatta perusta ei ole tosiaan muuttunut mihinkään. Kerätään mineraaleja kaivoskoneilla, rakennetaan omaa tukikohtaa ja kasataan joukkoja kunnes ollaan valmiita hyökkäämään. Tehtävissä on kuitenkin kiitettävästi vaihtelua ja haastetta, yksinpelikampanjat ovat todennäköisesti parhaita mitä olen pelannut. Kartat ovat mukavan isoja ja tehtävätyypit vaihtelevat normaalista rakenna tukikohta ja tapa kaikki - tehtävistä vihollistukikohtiin soluttautumiseen, kommandoiskuihin ja niin edelleen.
Eri yksiköitä on vaikka kuinka, ja lähestulkoon kaikkia pitää osata käyttää jos haluaa pärjätä. Laivastoilla on huomattavasti suuremi rooli kuin aiemmissa peleissä, ja merellä eri yksiköiden välinen tukeminen näyttelee vielä tärkeämpää roolia kuin aikaisemmin. Esimerkiksi liittoutuneilla maakohteiden ja toisten laivojen tuhoamiseen kätevät lentotukialukset tarvitsevat tuekseen ohjusveneitä suojelemaan ilmahyökkäyksiltä, ja nämä kummatkin taasen tarvitsevat delffiinejä suojelemaan neuvostoliiton sukellusveneiltä ja mustekaloilta.
Nettipelimahdollisuus löytyy tietenkin. Moninpelissä liittoutuneiden tai neuvostojen puolen lisäksi valitaan oma maa, liittoutuneilla esimerkiksi Amerikka, Britannia tai Ranska, Neuvostoilla Irak, Libya tai Venäjä. Joka maalla on oma spesiaaliyksikkönsä joita muut eivät voi käyttää, mikä antaa pienen strategialisän peliin. Tavallisten skirmish-matsien lisäksi pelaajat voivat myös ottaa osaa World Dominationiin, jossa pelaaja valitsee joko liittoutuneiden tai neuvostojen puolen ja pelaa lukuisten muiden pelaajien kanssa eri alueiden herruudesta.
Yhteenveto
Red Alert 2 on erittäin hyvä ja addiktiivinen sotanaksuttelu. Yksinpelikampanjat ovat aivan loistavia, joskin aivan liian lyhyitä. Niiden läpipeluun jälkeenkin sormet syyhyävät huolestuttavan usein pelaamaan skirmish-pelejä, joko tietokonetta vastaan tai sitten netissä, mutta loistavaa hupiahan tämä onkin.
Peli on kaikin puolin tasapainoinen ja loppuunasti hyvin toteutettu pakkaus, jossa on sopivasti sekoitettu suoraviivaista toimintaa ja taktikointia. Kaikki osa-alueet tukevat toisiaan hyvin eikä valittamista tahdo löytyä paljoa mistään. Mitään rakenteellista suurta uutta Red Alert 2 ei tarjoa, mutta viilaa kyllä tämän pelityypin lähestulkoon tähänastiseen huippuunsa. Hyvä peli, ei tästä muuta voi sanoa. Menkää ja ostakaa, jos lajityyppi vähääkään kiinnostaa, addiktio on lähes taattu.
