Microsoftilla taidetaan olla hieman taikauskoisia. Ridge Racer eri variaatioineen on ollut julkaisupelinä jo kahdelle megamyyneelle konsolille - PlayStation 1 ja 2 - ja nyt se on hankittu edistämään Xbox 360:n menekkiä. Amerikassa ja Japanissa julkaisupelinä ollut arcaderälläys päätyi meille myyntiin vähän myöhemmin.
Ja mikäs on edistäessä, kun pelisarja on yksi tunnetuimpia. Lukuun ottamatta totaalisen karmeaa vitososaa, jota en ole edes minä nähnyt tarpeelliseksi hankkia vaikka jokaisen muun pelin RR-saagassa omistankin, Ridge Racer edustaa sitä, mitä monet autopeliltään hakevat: lennokasta ajettavuutta, suuria nopeuksia, adrenaliinia nostattavaa musiikkia ja tiukkaa vääntöä ykkössijoista. X360-version trailerin mainospuheet etenkin Live-tuesta nostattivat tunnelmia toimituksessa jo ennen pelin julkaisua.
Kauniisti kahva edellä
 |
| Mallisuoritus kaarreajosta RR-tyyliin. |
Ennen kuin jatkamme arvostelua, on syytä selvittää, mikä on perinteisen autopelin ja Ridge Racerin ero. Ensimmäisestä sarjan pelistä alkaen sivuluisuilla on ollut aivan keskeinen rooli kurvien taittamisessa. Perinteistä jarruta-käännä-kaasuta -lähestymistapaa käyttävä jää hännille jo ensimmäisessä kisassa, sillä jutun juju on irrottaa auton perä ja luisuttaa se kaarteen ympäri. PSP-versiosta alkaen moinen toiminta on kerryttänyt myös nitrobonusta, jonka laukaisemalla auton huippunopeus nousee järjettömiin lukemiin. Mitä lujempaa uskaltaa luisuttaa, sitä enemmän nitroa kertyy, joten vastuuton nopeus on kaiken A ja O.
Toinen pelille tyypillinen ominaisuus on, että kaikki autot ovat mielikuvituksen tuotetta. Ne kuitenkin vilisevät "tuotemerkkejä", jotka ovat itse asiassa taiteensisäisiä viittauksia muihin Namco-peleihin ja niissä esiintyviin hahmoihin ja aluksiin. Pelialan vanhaa partaa hymyilyttää, kun saa ajaa Solvaloulla suoralla ohi vastustajan Mappysta. Autoissa on kuitenkin huomattavia eroja, ja ne soveltuvat kukin tietynlaiseen ajotyyliin. Kannattaa siis kokeilla eri autoja, jos tuntuu että tie nousee pystyyn kilpasarjassa.
Matkustan ympäri maailmaa
 |
| Mikä VOI olla kovempi juttu kuin nitro ja driftaus? No tietenkin nitrodriftaus! |
Yksinpelitilan kisat on koottu mielenkiintoisesti World Xplorer -kartaksi, jolla pelaaja voi liikkua haluamallaan tavalla. Kisoista muodostuu polkuja, ja kun niillä ympäröi tietyn alueen, voittaa sen keskipisteessä olevan auton. Näin pelaaja voi edetä joko suoraan haluamaansa vaikeustasoon tai sitten pelata varman päälle ja keräillä kaikki kisat ja autot matkan varrelta. Kilpailuja on ns. riittävästi, tekeminen ei lopu ihan heti yksin pelaavaltakaan, vaikka vaihtelu kisoissa rajoittuukin lähinnä siihen, miten nitroja käytetään ja kuinka paljon niitä on saatavilla.
Varsinainen erikoisherkku on sitten tietenkin se Live. Ajatus siitä, että voisi driftata muita RR-faneja vastaan verkossa oli enemmän kuin houkutteleva, ja mikä parasta, homma tosiaan toimii mainiosti. Peliseuraa ei ollut tarjolla päiväsaikaan mitenkään valtavasti, mutta ne jotka olivat, olivat sitten hyvää seuraa - kisoja ei jätetty kesken, rumasti ei ajettu ja muutenkin tunnelma oli hyvä. Jotain kertoo sekin, että Liven Top 10:stä kuusi oli japanilaisia, vaikka X360:n menekki ko. maassa on noin muuten ollut parhaimmillaankin vaisuhkoa. Muutaman kerran sainkin tilaisuuden ajaa samuraiden maan sivuluisuguruja vastaan, ja pidin ylpeytenä vain noin kolmanneskierroksen häviötäni.
Käy ja kukkuu
 |
| Pac-Man kumppaneineen kertoo kierrosaikoja ruudun alakulmassa. |
Ulkonäöltään RR6 on siisti, mutta ei ehkä vieläkään sellaista, mitä uuden sukupolven koneelta odottaisi. Grafiikan taso on "Xbox+", tarkkuutta piisaa HDTV:n ansiosta, mutta mallit eivät ole vielä erityisen monimutkaisia. Kaiken kaikkiaan tärkeintä on kuitenkin, että maisemat vaihtuvat myös silloin kun auton nopeus nousee umpijärjettömäksi, ja tämän testin Ridge Racer läpäisee helposti. Myös nettikoodi toimii hyvällä Live-tasolla, nahistelu puskuri puskurissa onnistuu uskottavan oloisesti, vaikka toisella puolella maailmaa autoaan käskyttävä pelaaja joskus pomppiikin eteenpäin hieman hassun näköisesti.
Musiikkipuolella RR6 tarjoaa perinteiseen tapaansa kaasujalkaa kutittelevaa teknopoppia, joskin se jää hiukan PSP-versiosta, jota pelasin jo pelkästään kuullakseni ääniraitaa. Kappaleissa on enemmän vaihtelua kuin PSP:llä, mikä ei ole pelkästään hyvä asia, sillä tyylin lisäksi vaihtelee myös taso. Kaiken kaikkiaan kuitenkin peliin erikseen sävelletty musiikki miellyttää ainakin minua enemmän kuin joku satunnainen lisensoitu listapoppi. Puhtaasti mielipidekysymys on sitten selostaja, joka huutelee ylipirteitä kommenttejaan joka käänteessä. Tämäkin kuitenkin kuuluu perinteiseen RR-kokemukseen läheisesti.
Tiettyyn makuun
 |
| Nitrot tiskiin, talla pohjaan ja kahva edelle. Tämä se on elämää. |
Kuten minut kaverilistalleen Livessä lisänneet varmaan ovat huomanneet, Xbox 360 ei ole saanut pelitunteja mitenkään poskettomasti viime aikoina. Jotenkin on puuttunut, paitsi tietysti sitä ikuista aikaa, myös se peli jota tahkota. Ridge Racer 6 on ollut minulle niitä harvoja Xympyrä-suosikkeja. Työpäivän päätteeksi otetut yksinpelisessiot ovat venähtäneet kovastikin, ja Live-pelaamista en olisi malttanut lopettaa lainkaan.
Taannoin Danin kanssa pelistä jutellessani tuli kuitenkin ilmi se, minkä moni muukin varmasti kokee; jos pelimaku on vahvasti simulaatiosuuntainen, tai edes Project Gotham -pseudorealismitasolla, voi Ridgen sladittelu tuntua naurettavalta. Itse en kuitenkaan edes vertaisi näitä pelejä keskenään - RR6 on satunnaista, vauhdikasta hupaa, PGR:t taas astetta vakavahenkisempää ratinvääntöä. Molemmille on kuitenkin sijansa pelimaailmassa, ja minun henkilökohtaisissa prioriteeteissani helposti lähestyttävä, järjettömän nopea arcadeviihde maistuu ajoittain jopa makeammalta, etenkin hyvässä Live-seurassa.
Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net
