En ole koskaan itse käynyt Tokiossa, mutta minulle on kerrottu että kaupunkia ympäröi verkko moottoriteitä. Näillä moottoriteillä ajetaan hirveän lujaa noin yleensäkin, puhumattakaan siitä että joku vielä käyttäisi niitä kilparatana. Kovin moni kuitenkin käyttää. Netissäkin liikkuu useampikin Nipponin poikien "kotivideo" siitä kuinka mittarilukema alkaa kolmosella ja muut autot tulevat perä edellä vastaan. Tästä tervehenkisestä harrastuksesta kertoo Tokyo Highway Challenge -pelisarja.
Autopelit joissa kaahaillaan liikenteen seassa toisia vastaan ovat aika vanha idea - jotkut saattavat muistaa Test Driven ja sen jälkeläiset, paljon useammat taas tuntevat Need for Speedin. Mutta japanilaisen Genkin Dreamcastille vuonna -99 julkaisema Shutokou Battle (Euroopassa siis Tokyo Highway Challenge) erosi muista lajityypin edustajista parillakin tavalla. Ensinnäkin siinä käytiin ikään kuin "taisteluita" urheiluautoilla; pelaajalla oli energiapalkki, joka alkoi tippua jos vastustaja pääsi edelle, ja kisa oli hävitty kun energia loppui. Voitto tuli luonnollisesti johtamalla kunnes vastustajan elinvoima oil kaikonnut. Toisekseen peli oli muutenkin outo. Vastustajat liikkuivat jengeissä, joiden edustajat piti voittaa yksi kerrallaan että pääsi ajamaan pomoa vastaan, ja pelissä oli vain japanilaisia urheiluautoja - eivätkä nekään olleet lisensoituja vaan esiintyivät oudoilla salanimillä. Ja sitten pelissä oli kokonaista yksi rata (eli moottoritien pätkä). Suurin osa länsimaista lehdistöä lyttäsikin pelin ykskantaan, moni ei edes arvostellut sitä ollenkaan.
 |
| Haku päällä Tokion yössä. Vastustajan siis. |
Mutta Shutokou Battlessa oli hyviäkin puolia. Olen aina pitänyt japanilaisesta pelidesignistä, ja SB oli peli joka saattoi tulla vain nousevan auringon maasta. Se oli kuorrutettu kaikenlaisella turhalla mutta siistillä. Varsinkin omaa autoa saattoi virittää tavoilla, joista Gran Turismon pelaajat vain unelmoivat. Okei, GT:ssä saa hienon turbon ja voi säätää vaihteiston välityksiä, mutta Shutokou Battlesssa saattoi muokata autonsa ulkonäköä mielin määrin. Värin sai säätää RGB-arvojen tarkkuudella, levikkeiden mallin sai valita ja kaiken lamppuja myöten sai vaihdettua kevyempään, tehokkaampaan tai ainakin ilkeämmän näköiseen. Jokaisen autofriikin unelma, siis. Lisäksi pelissä oli todella hyvä ohjaustuntuma ja likipitäen virheetön tekninen toteutus; autot näyttivät oikeilta ja Tokiossa käyneet tunnistivat paikkoja mallinnetusta tieverkosta. Kaikki tämä vieläpä liikkui hyvin sulavasti. Peliä kelpasikin näyttää todisteeksi Dreamcastin tehosta jo ennen koneen Euro-julkaisua ja Crazy Taxin kaltaisia ultra upeita pelejä, ja ainakin minä pelasin sen läpi ihan vain nähdäkseni, millaisia autohirviöitä saan rakennettua.
Parannettu painos
Tokyo Highway Challenge 2 on ikään kuin THC Ultra Plus, suunniteltu vetoamaan edes hieman laajempaan yleisöön. Perusidea on edelleen sama, autotaistelu Tokion moottoriteillä hyvin omalaatuisella systeemillä. Kaikkea on kuitenkin lisää: teitä on mallinnettu enemmän, autot on uusittu (mukana on myös eurooppalaisia tuotteita), viritysosien määrää on lisätty ja myös grafiikkamoottori on pantu uusiksi. Vaikka rutiineissa onkin puutteensa, on Tokyo Highway Challenge 2 eräs parhaan näköisiä Dreamcast-pelejä ja pärjää myös monille PS2-julkaisuille - epäilijöille suosittelen pelivideoiden katsastamista.
Pelisysteemiinkin on kajottu. Nyt peli avautuu yhä enemmän sen mukaan, kuinka pelaaja menestyy pelissä ja ketä vastustajia hän kohtaa. Autot ja viritysosat näet siirtyvät ostettaviksi vasta, kun on voittanut niillä varustetun vastustajan. Ne namut erikoisvanteet voi siis ostaa vain haastamalla auton kisaan (eli ajamalla kiinni takapuskuriin ja vilkuttamalla pitkiä valoja) ja voittamalla kuljettajan. Voitettavaa riittää, eri jengejä on kymmeniä ja vastustajia pitkälti toista sataa. Mukana on sittemmin myös "Wanderer"-kuskeja, jotka eivät kuulu mihinkään jengiin ja ilmestyvät silloin tällöin haastamaan pelaajan kisaan.
Now Japan Best!
Mutta mikään muutos ei peitä sitä, että Tokyo Highway Challenge 2 tihkuu puhdasta japanilaisuutta. Pelin tekstit, autojengien nimet ja pelaajan kutsumanimi, joka muuten vaihtuu menestyksen mukaan, ovat kaikki "Engrishiä" parhaimmillaan (toivoo nimim. "Short-Tempered Comet"). Musiikki on syntikkaheviä, joka vaihtelee oudolla tavalla kiehtovasta todella hirveään. Jos taas jätät pelin hetkeksi itsekseen, se alkaa hedonistisesti esitellä kulloistakin kulkuvälinettäsi upeilla kamera-ajoilla, kuin tehden kunniaa tuolle tavarakulttuureista fanaattisimmalle.
 |
| Voittaminen tuo lisää osia. Tai toisi. |
Ja ennen kaikkea koko pelin toiminta on sellaista erinomaisen pientä näpertämistä, josta vain vakavasti nippelihullut saavat tyydytystä. Toki toiset korinosat ovat kevyempiä kuin toiset, mutta käytännössä niitä on tarjolla niin paljon ettei tarkoitus ole muu kuin tarjota pelaajalle askarteluvälineitä. Autoonsa saa esimerkiksi piirtää omia logoja tai niitä saa kaapata voittamiltaan vastustajilta. Vanteita on sen seitsemää mallia, konepeiton voi maalata eri värillä kuin muun auton, peilit voi vaihtaa, ajovaloihin saa asennettua lipat joilla auto näyttää häijymmältä, autolleen saa antaa nimen... Loppujen lopuksi pelaamisen motivaatio tulee siitä, että kisojen voittaminen tuo lelulootaan lisää palikoita - ja rahaa joilla niitä voi ostaa. Muistan, kuinka lännessä ihmeteltiin Gran Turismon autopesulaa ja vannemyymälää. Tokyo Highway Challenge 2:n outoudet vasta alkavat siitä.
Melkein tosi kaunis ja sulava
Kun näin ensimmäiset videot THC 2:sta (eli Japanissa Shutokou Battle 2:sta), olin todella myyty. Peli pyöri nätisti ja esitteli todella hienosti mallinnettuja autoja. Peli lunastaakin videoiden lupaukset, ainakin suurimman osan aikaa. Rutiini on nimittäin tehty sillä oletuksella, että ruudussa on kerralla enintään X polygonia. Kun edessä näkyy vaikkapa kaksi autoa, on grafiikka todella sulavaa, pop-upia ei havaitse ja on valmis ylistämään koodareiden neroutta.
 |
| Joskus vain peili voi erottaa sinut voitosta. |
Mutta auta armias jos jostain tupsahtaakin ruutuun ylimääräinen auto. Grafiikkamoottori yskäisee pahasti, eikä jälki todellakaan ole kaunista. Hirveää tökkimistä, ja päivitys putoaa silkkisestä 50 Hz:stä muutamaan ruutuun sekunnissa. Haluaisin todella nähdä alkuperäisen Japani-version pelistä, sillä vaikka minulla oleva NTSC-J -mallinen Shutokou Battle 1:kin saattaa joskus hieman nykäistä, ei se koskaan sorru tällaiseen mateluun. Vaikea uskoa, että Genki olisi jättänyt pelin tällaiseksi, joten epäilykset kohdistuvat PAL-käännöstyöhön. Se kun on tehty muutenkin laiskasti, mm. 60 Hz:n tilaa ei ole ollenkaan.
Ihme kyllä, ruudunpäivitysongelma ei pilaa peliä. Grafiikka on todella kaunista, ja kun se kulkee, se todella kulkee. Lisäksi ongelma esiintyy kuitenkin suhteellisen harvoin, ja muuten toteutus on mallikasta. Ohjaukseen on sama hyvä tuntuma kuin ennenkin, ja Dreamcastin ohjain sopii autopeleihin mainiosti, sanokaa mitä sanotte.
Mary, Mary, quite contrary
 |
| Supra se on. Usko pois. |
Olisi hölmöä väittää, että keskimääräinen Need for Speed -asiakas saisi Tokyo Highway Challenge 2:sta juuri mitään irti. Se edellyttää, että pelaaja rakastaa autoja ja niiden virittelyä, ja että hän tuntee ainakin japanilaiset merkit ja mallit kuin omat taskunsa - pelin autoista käyttämät nimet kun ovat havainnollisesti mallia "TYPE-AW20", tietenkin siksi että tuskin kukaan autotehdas edes lisensoisi mallejaan tällaiseen peliin. Jos ajatus oman näköisen ja oloisen maantiennielijän rakentelusta ei kiehdo, kannattaa katsoa muualle. Quick Race -tila kun on helpoin mahdollinen tapa kyllästyä koko peliin, eikä sitä itse kilpa-ajon takia kukaan pelaisi Quest-tilassakaan.
Mitään totaalista kökköä tämä peli ei kuitenkaan ole, niin kuin ei ollut muuten ykkösosakaan vaikka jotkut haluaisivat meidän uskovan niin. Jos satut kuulumaan pelin kohderyhmään, tällaisia kokemuksia ei oikein ole tarjolla missään muualla. THC 2 on teknisesti - tökkäykset poislukien - hyvä autopeli, jonka tekijät ovat selvästi tienneet mitä puuhaavat. Se on vain aidosti kummallinen. Mutta ei kaikki kummallinen ole automaattisesti huonoa.
P.S. Pelistä on muuten tulossa versio myös PlayStation 2:lle.
Mikko Heinonen
